Hemmetti. Kun noin painostetaan, niin pakkohan se on mennä. Ei vais. Vaikka ei siitä sen kummempaa syntyiskään, niin olenpahan päässyt treffeille! :) Huomenna saatte lukea tästä miten innokkaana ja jännittyneenä valmistaudun rehvejä varten. :P

Partsinkin sain siivottua ja viimein raahattua mädäntyneen omenapussin parvekkeen nurkasta eteisen nurkkaan. Vaikka siirsin omena/kärpäspussin toiseen muovikassiin, valui eteiseen ah, tuoksuva lätäkkö. Uimaan lähtiessä sitä siivosin kiroillen ja meinasin perua koko uintireissun, kun niin otti päähän. Onneksi oli hikikii, joten uimaan lähdettiin. Pinna on tiukemmalla kuin tavallisesti- ei mahda mitään.

 

Yksin olet sinä ihminen.

Rakkaalla ystävälläni on nyt 3 lasta, viimeisin ihan pieni pierupöksy, pöksyt vaaleanpunaiset. Ovat nyt päässeet jo kotiin pierupöksyn kanssa ja siellä odottivat isä ja 2 isoveikkaa. Onnittelut koko perheelle.

Yksin olet sinä.

Naapurin nainen aloitti seurustelun. Good for them. Oikeastaan aivan mielettömän ihanaa. Olen lapsenvahtina, että he voivat tavata. Rakkautta ja kaikkea hyvää teille!

Yksin olet.

Tapasin eilen uimarannalla Murun entisiä hoitokavereita ja heidän vanhempiaan. Heillä on tosi kivaa puolisoittensa kanssa. Hienoa, että vielä monien yhteisten vuosien jälkeen he haluavat viettää toistensa kanssa aikaa. Puolisoon voi rakastua yhä uudelleen.

Yksin.

Mulla puhkesi ihottuma kaikesta pjaskasta, jota pidän sisälläni tai tungen sisälleni. (tähän sopivaa silmien pyöritystä) Huomisia mahdollisia treffejä varten täytyy varmaan käydä hakemassa kortisonia PAHAPAHAPAHA. Että näin alhaalla ollaan. Kunhan jaksan varoitan kaikkia ihmisiä kortisonin vaaroista.

Yksin olet.

Eksäkin on rakastunut ja hänen uusi naisensa on kaikkea sitä mitä minä en ole: hoikka, pitkä ja iloinen. Korjaus: olen kyllä iloinen, yleensä. Ja oli hän kauniskin, mutta niin olen minäkin. Hoikkaa ja pitkää minusta ei tule koskaan.

Yksin olet sinä.

En taida mennä sinne treffeille. Ts. en tee ohareita, vaan perun ne. Ei kai. Pakko mun on sinne mennä. Sitten voin ainakin sanoa, että oli mulla rehvit, mutta eihän siitä mitään tullu.

Yksin olet sinä ihminen.

Tänään on tulossa helleaalto, enkä mä ole vieläkään pessyt parveketta. Tsiisus. Mitä ihmettä mä teen tolle siitepölysaarrolle, joka on vallannut pienen ja kapisen parvekkeeni? En todennäköisesti mitään. Murukin jo vihjaili, että olisi kiva syödä iltapalaa partsilla. Justjoo. Ottaa harjan käteen ja..

Vanhuus se on tullut. Kyllä, olen ehkä Suomen ensimmäinen 34-vuotias vanhus. Huomasin sen eräänä aamuna, kun mustien silmäpussieni koko oli sopiva perunoitten kotiinkuljetukseen. Ryppyjäkin oli naapurin mukaan roiskittu silmäkulmiin, mutta en vielä huolestu, koska en näe niitä ilman silmälaseja. Enkä itse asiassa silmälasienkaan kanssa. Optikolla käynti voisi auttaa tähän, mutta en ole varma haluanko.

Pussien kokoa punnittuani aloin tarkkailemaan itseäni. Kauhukseni tajusin, että niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin vanhuuden oireita oli huomattava määrä. Olen kirjannut ne tähän ylös varoitukseksi muille ja eläkehakemukseni perusteeksi Kelalle.

Fysiikan puoli on krakannut selvästi koko syksyn. Kuumat aallot hölskyvät pitkin päivää aina, kun uusi atk-tuen rastaletti oleilee toimistossamme. En tosin ymmärrä hänen puheestaan puoliakaan - sukupolvien välisen kuilun vuoksi arvatenkin - mutta onneksi vielä pystyn nauttimaan kehonkielestä. Muuten olen sitä mieltä, että nuorisomuoti kinttanapaitoineen ja lantiofarkkuineen on suora tie helvettiin ja reumapolille. Tästä aiheesta keskustelin lääkärini kanssa äskettäin. Kävin näyttämässä hänelle isoa luomea, joka oli kasvanut selkääni kuin tyhjästä. Tuollaiset luomet ovat kuulemma ikääntymiseen kuuluvia. Poistatin mollukan välittömästi. Luomen paikalla on iso, punainen arpi, joka kutisee ja kiristää. Selvä parannus.

Finnejä puristellessani löysin ensimmäisen harmaan karvan päästäni. Se sijaitsi leuassa. Karvan kaverit löytyivät vasemmasta rinnasta sekä mahasta. Onneksi näin joulun aikaan partakoneita löytyy edulliseen hintaan ja eihän parta pahoille kasva. Hormonitoiminnan sekoilu ehtoopuolelle siirryttäessä oli kyllä tiedossa, mutta positiivisesti olin yllättynyt, kun jo krooniseksi vakiintunut vauvakuumeeni loppui. En yksinkertaisesti voi enää kuvitella herääväni keskellä yötä minkään muun kuin rakontyhjennyksen takia.

Yöunilta herättyäni huokailen ja hiissaan jalkoja kävellessäni aivan kuten 71-vuotias isäni. Aamurykimiseni on vain tenoriversio hänen bassostaan. Jopa suolikaasujen päästöääni pärähtää samassa sävellajissa. Todella eroottista. 64-vuotiaan äitini kanssa taas siunailemme lehtiotsikoita ja vedämme flanellihuovat niskassa pitkin taloutta. Entinen virkeä ja paljasjalkainen savolainen kulkee siis villasukat jalassa vielä toukokuussakin. Muistini on vielä toki vanhempiini verrattuna suhteellisen hyvä, mutta hidas. Sovitut päivämäärät muistan viikon päästä tapahtuneesta.

Kanssakärsijäni töissä ovat myös huomanneet oirehtimiseni. Työpaikan pikkujouluista puhuttaessa ehdotin rauhallisia torttukaffeja muiden hihkuman saunaillan sijaan. Kollegojeni joululahja minulle on aika työterveyspsykologille. Mutta ravintolassa riekkuminen ei vain kerta kaikkiaan enää innosta, sillä krapulakeijut ovat vanhentuessaan tulleet entistä ilkeämmiksi. Ne eivät vielä seuraavana iltanakaan tahdo hellittää otettaan, vaan piinaavat ikääntynyttä ihmistä voimattomuudella ja pahoinvoinnilla viimeiseen asti. Mieluummin siemailen viiniä kotosalla itseäni paremmassa seurassa keskustellen siitä, miten meidän nuoruudessamme asiat olivat, ah, niin hyvin ja pärjäsimme mainiosti ilman kännyköitä ja sinihammas-järjestelmiä.

Kaikkein vakavin ja vankin merkki vanhuuden tulosta on kuitenkin se, että miestä ajatellessani ei enää kostu pöksyt, vaan suu. Eikä siihenkään ole syynä mies, vaan treffipaikka Amarillo, jossa on uusi ruokalista.

Ensimmäinen elämäni mies oli tietysti isi. Maailman paras, ihanin ja juuri sopivan kiharahiuksinen taipumaan pikkurillini ympärille. Siis isi, ei tukka. Valitettavasti hän oli varattu siihen aikaan, kun olin vakaasti päättänyt mennä hänen kanssaan naimisiin.

Asuimme pienessä syrjäkylässä ja kaverit olivat kaukana. Lapsuuteni meni pellolla ja navetassa mielikuvitusolentojen kanssa puuhaillessa ja kun kuusivuotiaana aukaisin koulun portin, aukeni minulle myös poikien maailma. Ihastumisen kohteeksi pääsivät Petri, Jarmo, Pena-ope, naapurin Raimo ja bussinkuljettaja. Oikeastaan melkein kaikki hampaalliset miehet 40 neliökilometrin sisällä.

Ensimmäinen varsinainen seurustelukumppanini oli Lauri Pohjanlauri. Tai no, jos sitä nyt voi seurusteluksi sanoa. Tapasimme harvoin, mutta puhelin ja poika kävivät kuumana. Minä en voinut, sillä isi vahti selän takana, ettei puhelinlasku nousisi miljooniin. Olin hädin tuskin 16-vuotias, l. nykyasteikolla ihan kalkkis, suudellessani ensimmäistä kertaa. Tuntui vähän samalta kuin lehmän nuollessa naamaa- ainakin pojalla oli yhtä iso ja leveä kieli, jota hän päättäväisesti tunki suuhuni. Ei mahtunut. En muista kompastuiko seurustelumme kieleen vai siihen, että hän oli kotoisin naapurikunnasta. Etärakkaus ei oikein ajokortittomana toimi.

Seuraavaan suhteeseen uskaltauduin vasta vuotta myöhemmin. Vesalla oli Lada ja Lacosten silmälasit. Olin kuin sulaa vahaa Latukan etupenkillä. Ylioppilasjuhlissani hänen tennissukkansa harmaiden vohvelikenkien kanssa saivat minut kyllä epäilemään valintaani, mutta en ollut nuorena niin tarkka asusteista. Muutimme yhteen ja menimme kihloihin, kun lähdin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. Pitkän yhdessäolon jälkeen luulin tuntevani hänet, mutta yllätys odotti nurkan takana. Hän soitteli pitkiä puheluja pimeinä iltoina ja kyseli matalalla äänellä, joko olen saanut ja keneltä ja miten. Eikä kyse ollut läksyistä. Kihlasormus on muistaakseni muuttolaatikossa vieläkin.

Valmistuttuani muutin Ouluun työpaikan perässä. Jotta ensimmäinen työvuoteni olisi ollut riittävän haasteellinen, rakastuin poikaan, joka opiskeli Vantaalla. Suurin osa tienesteistä valui rautateille ja Matkahuoltoon, sillä kaipaus oli kova. Poikahan oli mahdottoman mukava ja mumminkin hyväksymä, joten muutimme yhteen riiuu-matkan puoliväliin. Asuimme yhdessä parisen vuotta, kunnes totesin, että mies oli edelleen ihan mukava, mutta ei halunnut tehdä lasta.

Niinpä otin ja etsin sellaisen miehen, joka halusi. Siihen aikaan niitä löytyi paikallisesta baarista. Saimme lapsen ja kaksion kaupungin reunalta. Harmittavaa kyllä, olimme kiihdyttäneet suhteeseen ääntä nopeammin. Nimittäin järjen ääntä. Kaikki järkeen perustuva oli peittynyt biologisen kellon hurjaan pirinään. Lapsi oli rakas, vaan me emme enää toisillemme olleet. Yritettyämme ja yritettyämme, otimme aikalisän ja muutimme erilleen. Järkevin ratkaisu koko suhteen elinaikana, vaikka katumiseen en ole käyttänyt hetkeäkään.

Siinä sitä sitten ihmettelin: yksinhuoltajaäiti. Deittailumahdollisuuksia ei kovin paljon ollut, koska töitä piti paiskia toimeentulon eteen myös vapaa-aikana. Siksi turvauduin välinearvoihin ja luin ahkerasti netin ja paikallislehden treffipalstaa. Kävin läpi parikymmentä tärskyseuraa, mutta vain kolme kertaa tunteet lämpenivät. Kaksi kertaa olin heikoin lenkki, mutta kolmas tapaus onkin historiaa. Kirjaimellisesti. Nykyään Fisherin eroseminaarin käytyäni tiedän, että ensimmäinen eron jälkeinen suhde on kasvun suhde. Ja toinen. Ja kolmas.

Siis kuvioissa äiti, lapsi, mies ja koira. Näin jälkikäteen ajateltuna selvisin ihmeen vähillä vammoilla. Miehellä ei ollut lapsia, mutta sitäkin päättäväisemmin hän tiesi miten minun pitäisi elämäni järjestää. Aikani jaksoin hänen pillinsä mukaan hypellä, mutta viimein tajusin lopettaa Riverdance-yritykset ja lähdin kälppimään. Emme eronneet ystävinä.

Pitkään vietin hiljaiseloa, ennen kuin haksahdin suhdetoimintaan. Olin juuri aloittelemassa elämäni kesää, kun etuoikealta kapsahti mies ja suuteli minut tainnoksiin. Ikäeromme ei minua haitannut- kerrankos sitä nyt isänsä ikäisen kanssa seurustelee? Olinhan minä avarakatseinen ja fiksu nainen ja hän maailmaa nähnyt ja kokenut mies. Kertoi tunteistaan, teki ja toimi, eikä jäänyt tuleen makaamaan. Mutta ei mennyt kauaa, kun tajusin, että pelkkä tunteista puhuminen ei riitä. Varsinkin, jos ei ole mitään muuta puhuttavaa.

Oli taas kesä tulollaan ja olin juuri päättänyt, että nyt olen yksin, enkä varmasti lähde suhteeseen. Ja yhtä varmasti kuin sinileinikit kukkivat ojanpientareilla, tuli mies. Seurustelun aloitin pikkuinen pelko pyllyreiässä ja suhteen loppuessa oli koko kannikanseutu turta.

Nyt olen siis yksin. Enkä varmasti lähde suhteeseen.

Tiedättehän sen tunteen mikä nousee, kun kulkee kaupassa jonkun oikein ihanan, juuri paistetun ohi ja muistaa sen hetken, jolloin sitä söi? Mennyt tulvii tajuntaan, ehkä kyynelet silmäkulmiin, käsi ojossa kävelee tiskille ja sieltä kassalle. Seuraavaksi tajuaa, että seisoo kadulla, grillikylkipaketti taskussa ja on jo puolitoista vuotta ollut kasvissyöjä. Mitä siinä enää voi tehdä muuta kuin istua autoon ja ajaa lihanraatelijan luo, joka ei taskuntyhjennyksen jälkeen pysty nauruaan lopettamaan? Avaan paketin ja se tuoksu.. Se ei tuoksukaan enää yhtä hyvältä. Ja se näyttää todella pahalta: jänteitä ja rustoja- niitä mitä olen tottunut näkemään anatomian kirjoissa, enkä ruokapöydälläni. Maistan kuorta ja se maistuu marinointimössölle. Jaiks.

Kaupassa tuoksu oli vienyt minut kaupunkiretkiin mummoni kanssa. Käytyämme tukiliiviompelimossa ja Halpa-Hallissa, olimme aina ostaneet grillikylkeä, jota pureskelimme tyytyväisinä, suupielet rasvaa valuen puiston penkillä. Juomaksi pillimehua, jälkiruoaksi munkkeja- terveellistä ja ravitsevaa. Mummon kanssa oli kiva ja turvallinen olla. Hän halusi minulle aina hyvää, omalla vanhoillisella tavallaan. Sitä siis grillistä hain: mummon kylkeä.

Viime viikolla olin baarissa ja lihatiskillä taas. Tilasin juomaa ja viereeni parkkeerasi mies, joka painautui minuun kiinni ja kuiskasi korvaani: "Mitä se tyttö tietää?" Meinasin siltä seisomalta ilmoittautua Tena-ladyn mainokseen. Miehen ääni oli juuri samanlainen kuin eräällä eksälläni ja käänsin pääni todetakseni, että mies oli kahden ja puolen promillen kumarassa, väärää kaliiberia ja väärää väriä. Samassa hulvahti hillitön kaipaus tuota eksää kohtaan ja toivoin hänen olevan täällä nyt, heti. Ja kuin Jumala olisi kuullut, hän tuli pari päivää myöhemmin. Ei siis Jumala, vaan eksä. Yllätti takaapäin kadulla ja kysyi lähdenkö kahville. Ääni ja hymy olivat tallella, tosin ulkokuori oli rypistynyt hieman. Silti.. Tuntui samalta kuin katsoessani Tarzan-leffoja ensi kertaa lapsuuden jälkeen: pettymys, kun ne onnettomat kumikeihäät lentelivät trikkikuvassa ja leijonatkin olivat kuin suoraan Ähtärin minkkitarhasta. Ei hän ollutkaan sitä mitä olin muistikuvissani ajatellut. Tarkennus: minä en enää ollut sama kuin ennen.

Kaipuu entiseen kumpuaa pienistä asioista. Tuoksu, maku, ääni ja kosketus saattavat viedä meidät kauas pois tästä hetkestä, mutta voinko saada sen jonkin takaisin samanlaisena kuin ennen? Maistuuko mustikkamaito vielä makealta, kuulostaako Hanoi Rocks yhtä tykiltä, onko Petrin suudelma pehmeä, onko hääpukuni edelleen niin silmiä hivelevän punainen? En usko. Muistot ovat kauniita juuri siksi, ettei niitä yritetä toisintaa. Hääpuku ei mahdu päälle, Andylla on uudet hampaat, Petrillä ei ole ja mustikkamaito rasvattomaan kurriin tehtynä on kuin vesivelliä. Kaipuu menneeseen lienee siis turhaa.

Onneksi on ainakin yksi asia, josta ei kumpua kaipaavia tunteita. Pierun haju aamulehteä lukiessa nostaa vain yhden ajatuksen: onpas hyvä, etteivät ne eksät ole täällä haisemassa heti aamun koitteessa.