Tiedättehän sen tunteen mikä nousee, kun kulkee kaupassa jonkun oikein ihanan, juuri paistetun ohi ja muistaa sen hetken, jolloin sitä söi? Mennyt tulvii tajuntaan, ehkä kyynelet silmäkulmiin, käsi ojossa kävelee tiskille ja sieltä kassalle. Seuraavaksi tajuaa, että seisoo kadulla, grillikylkipaketti taskussa ja on jo puolitoista vuotta ollut kasvissyöjä. Mitä siinä enää voi tehdä muuta kuin istua autoon ja ajaa lihanraatelijan luo, joka ei taskuntyhjennyksen jälkeen pysty nauruaan lopettamaan? Avaan paketin ja se tuoksu.. Se ei tuoksukaan enää yhtä hyvältä. Ja se näyttää todella pahalta: jänteitä ja rustoja- niitä mitä olen tottunut näkemään anatomian kirjoissa, enkä ruokapöydälläni. Maistan kuorta ja se maistuu marinointimössölle. Jaiks.

Kaupassa tuoksu oli vienyt minut kaupunkiretkiin mummoni kanssa. Käytyämme tukiliiviompelimossa ja Halpa-Hallissa, olimme aina ostaneet grillikylkeä, jota pureskelimme tyytyväisinä, suupielet rasvaa valuen puiston penkillä. Juomaksi pillimehua, jälkiruoaksi munkkeja- terveellistä ja ravitsevaa. Mummon kanssa oli kiva ja turvallinen olla. Hän halusi minulle aina hyvää, omalla vanhoillisella tavallaan. Sitä siis grillistä hain: mummon kylkeä.

Viime viikolla olin baarissa ja lihatiskillä taas. Tilasin juomaa ja viereeni parkkeerasi mies, joka painautui minuun kiinni ja kuiskasi korvaani: "Mitä se tyttö tietää?" Meinasin siltä seisomalta ilmoittautua Tena-ladyn mainokseen. Miehen ääni oli juuri samanlainen kuin eräällä eksälläni ja käänsin pääni todetakseni, että mies oli kahden ja puolen promillen kumarassa, väärää kaliiberia ja väärää väriä. Samassa hulvahti hillitön kaipaus tuota eksää kohtaan ja toivoin hänen olevan täällä nyt, heti. Ja kuin Jumala olisi kuullut, hän tuli pari päivää myöhemmin. Ei siis Jumala, vaan eksä. Yllätti takaapäin kadulla ja kysyi lähdenkö kahville. Ääni ja hymy olivat tallella, tosin ulkokuori oli rypistynyt hieman. Silti.. Tuntui samalta kuin katsoessani Tarzan-leffoja ensi kertaa lapsuuden jälkeen: pettymys, kun ne onnettomat kumikeihäät lentelivät trikkikuvassa ja leijonatkin olivat kuin suoraan Ähtärin minkkitarhasta. Ei hän ollutkaan sitä mitä olin muistikuvissani ajatellut. Tarkennus: minä en enää ollut sama kuin ennen.

Kaipuu entiseen kumpuaa pienistä asioista. Tuoksu, maku, ääni ja kosketus saattavat viedä meidät kauas pois tästä hetkestä, mutta voinko saada sen jonkin takaisin samanlaisena kuin ennen? Maistuuko mustikkamaito vielä makealta, kuulostaako Hanoi Rocks yhtä tykiltä, onko Petrin suudelma pehmeä, onko hääpukuni edelleen niin silmiä hivelevän punainen? En usko. Muistot ovat kauniita juuri siksi, ettei niitä yritetä toisintaa. Hääpuku ei mahdu päälle, Andylla on uudet hampaat, Petrillä ei ole ja mustikkamaito rasvattomaan kurriin tehtynä on kuin vesivelliä. Kaipuu menneeseen lienee siis turhaa.

Onneksi on ainakin yksi asia, josta ei kumpua kaipaavia tunteita. Pierun haju aamulehteä lukiessa nostaa vain yhden ajatuksen: onpas hyvä, etteivät ne eksät ole täällä haisemassa heti aamun koitteessa.