Ensimmäinen elämäni mies oli tietysti isi. Maailman paras, ihanin ja juuri sopivan kiharahiuksinen taipumaan pikkurillini ympärille. Siis isi, ei tukka. Valitettavasti hän oli varattu siihen aikaan, kun olin vakaasti päättänyt mennä hänen kanssaan naimisiin.

Asuimme pienessä syrjäkylässä ja kaverit olivat kaukana. Lapsuuteni meni pellolla ja navetassa mielikuvitusolentojen kanssa puuhaillessa ja kun kuusivuotiaana aukaisin koulun portin, aukeni minulle myös poikien maailma. Ihastumisen kohteeksi pääsivät Petri, Jarmo, Pena-ope, naapurin Raimo ja bussinkuljettaja. Oikeastaan melkein kaikki hampaalliset miehet 40 neliökilometrin sisällä.

Ensimmäinen varsinainen seurustelukumppanini oli Lauri Pohjanlauri. Tai no, jos sitä nyt voi seurusteluksi sanoa. Tapasimme harvoin, mutta puhelin ja poika kävivät kuumana. Minä en voinut, sillä isi vahti selän takana, ettei puhelinlasku nousisi miljooniin. Olin hädin tuskin 16-vuotias, l. nykyasteikolla ihan kalkkis, suudellessani ensimmäistä kertaa. Tuntui vähän samalta kuin lehmän nuollessa naamaa- ainakin pojalla oli yhtä iso ja leveä kieli, jota hän päättäväisesti tunki suuhuni. Ei mahtunut. En muista kompastuiko seurustelumme kieleen vai siihen, että hän oli kotoisin naapurikunnasta. Etärakkaus ei oikein ajokortittomana toimi.

Seuraavaan suhteeseen uskaltauduin vasta vuotta myöhemmin. Vesalla oli Lada ja Lacosten silmälasit. Olin kuin sulaa vahaa Latukan etupenkillä. Ylioppilasjuhlissani hänen tennissukkansa harmaiden vohvelikenkien kanssa saivat minut kyllä epäilemään valintaani, mutta en ollut nuorena niin tarkka asusteista. Muutimme yhteen ja menimme kihloihin, kun lähdin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. Pitkän yhdessäolon jälkeen luulin tuntevani hänet, mutta yllätys odotti nurkan takana. Hän soitteli pitkiä puheluja pimeinä iltoina ja kyseli matalalla äänellä, joko olen saanut ja keneltä ja miten. Eikä kyse ollut läksyistä. Kihlasormus on muistaakseni muuttolaatikossa vieläkin.

Valmistuttuani muutin Ouluun työpaikan perässä. Jotta ensimmäinen työvuoteni olisi ollut riittävän haasteellinen, rakastuin poikaan, joka opiskeli Vantaalla. Suurin osa tienesteistä valui rautateille ja Matkahuoltoon, sillä kaipaus oli kova. Poikahan oli mahdottoman mukava ja mumminkin hyväksymä, joten muutimme yhteen riiuu-matkan puoliväliin. Asuimme yhdessä parisen vuotta, kunnes totesin, että mies oli edelleen ihan mukava, mutta ei halunnut tehdä lasta.

Niinpä otin ja etsin sellaisen miehen, joka halusi. Siihen aikaan niitä löytyi paikallisesta baarista. Saimme lapsen ja kaksion kaupungin reunalta. Harmittavaa kyllä, olimme kiihdyttäneet suhteeseen ääntä nopeammin. Nimittäin järjen ääntä. Kaikki järkeen perustuva oli peittynyt biologisen kellon hurjaan pirinään. Lapsi oli rakas, vaan me emme enää toisillemme olleet. Yritettyämme ja yritettyämme, otimme aikalisän ja muutimme erilleen. Järkevin ratkaisu koko suhteen elinaikana, vaikka katumiseen en ole käyttänyt hetkeäkään.

Siinä sitä sitten ihmettelin: yksinhuoltajaäiti. Deittailumahdollisuuksia ei kovin paljon ollut, koska töitä piti paiskia toimeentulon eteen myös vapaa-aikana. Siksi turvauduin välinearvoihin ja luin ahkerasti netin ja paikallislehden treffipalstaa. Kävin läpi parikymmentä tärskyseuraa, mutta vain kolme kertaa tunteet lämpenivät. Kaksi kertaa olin heikoin lenkki, mutta kolmas tapaus onkin historiaa. Kirjaimellisesti. Nykyään Fisherin eroseminaarin käytyäni tiedän, että ensimmäinen eron jälkeinen suhde on kasvun suhde. Ja toinen. Ja kolmas.

Siis kuvioissa äiti, lapsi, mies ja koira. Näin jälkikäteen ajateltuna selvisin ihmeen vähillä vammoilla. Miehellä ei ollut lapsia, mutta sitäkin päättäväisemmin hän tiesi miten minun pitäisi elämäni järjestää. Aikani jaksoin hänen pillinsä mukaan hypellä, mutta viimein tajusin lopettaa Riverdance-yritykset ja lähdin kälppimään. Emme eronneet ystävinä.

Pitkään vietin hiljaiseloa, ennen kuin haksahdin suhdetoimintaan. Olin juuri aloittelemassa elämäni kesää, kun etuoikealta kapsahti mies ja suuteli minut tainnoksiin. Ikäeromme ei minua haitannut- kerrankos sitä nyt isänsä ikäisen kanssa seurustelee? Olinhan minä avarakatseinen ja fiksu nainen ja hän maailmaa nähnyt ja kokenut mies. Kertoi tunteistaan, teki ja toimi, eikä jäänyt tuleen makaamaan. Mutta ei mennyt kauaa, kun tajusin, että pelkkä tunteista puhuminen ei riitä. Varsinkin, jos ei ole mitään muuta puhuttavaa.

Oli taas kesä tulollaan ja olin juuri päättänyt, että nyt olen yksin, enkä varmasti lähde suhteeseen. Ja yhtä varmasti kuin sinileinikit kukkivat ojanpientareilla, tuli mies. Seurustelun aloitin pikkuinen pelko pyllyreiässä ja suhteen loppuessa oli koko kannikanseutu turta.

Nyt olen siis yksin. Enkä varmasti lähde suhteeseen.