Vanhuus se on tullut. Kyllä, olen ehkä Suomen ensimmäinen 34-vuotias vanhus. Huomasin sen eräänä aamuna, kun mustien silmäpussieni koko oli sopiva perunoitten kotiinkuljetukseen. Ryppyjäkin oli naapurin mukaan roiskittu silmäkulmiin, mutta en vielä huolestu, koska en näe niitä ilman silmälaseja. Enkä itse asiassa silmälasienkaan kanssa. Optikolla käynti voisi auttaa tähän, mutta en ole varma haluanko.

Pussien kokoa punnittuani aloin tarkkailemaan itseäni. Kauhukseni tajusin, että niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin vanhuuden oireita oli huomattava määrä. Olen kirjannut ne tähän ylös varoitukseksi muille ja eläkehakemukseni perusteeksi Kelalle.

Fysiikan puoli on krakannut selvästi koko syksyn. Kuumat aallot hölskyvät pitkin päivää aina, kun uusi atk-tuen rastaletti oleilee toimistossamme. En tosin ymmärrä hänen puheestaan puoliakaan - sukupolvien välisen kuilun vuoksi arvatenkin - mutta onneksi vielä pystyn nauttimaan kehonkielestä. Muuten olen sitä mieltä, että nuorisomuoti kinttanapaitoineen ja lantiofarkkuineen on suora tie helvettiin ja reumapolille. Tästä aiheesta keskustelin lääkärini kanssa äskettäin. Kävin näyttämässä hänelle isoa luomea, joka oli kasvanut selkääni kuin tyhjästä. Tuollaiset luomet ovat kuulemma ikääntymiseen kuuluvia. Poistatin mollukan välittömästi. Luomen paikalla on iso, punainen arpi, joka kutisee ja kiristää. Selvä parannus.

Finnejä puristellessani löysin ensimmäisen harmaan karvan päästäni. Se sijaitsi leuassa. Karvan kaverit löytyivät vasemmasta rinnasta sekä mahasta. Onneksi näin joulun aikaan partakoneita löytyy edulliseen hintaan ja eihän parta pahoille kasva. Hormonitoiminnan sekoilu ehtoopuolelle siirryttäessä oli kyllä tiedossa, mutta positiivisesti olin yllättynyt, kun jo krooniseksi vakiintunut vauvakuumeeni loppui. En yksinkertaisesti voi enää kuvitella herääväni keskellä yötä minkään muun kuin rakontyhjennyksen takia.

Yöunilta herättyäni huokailen ja hiissaan jalkoja kävellessäni aivan kuten 71-vuotias isäni. Aamurykimiseni on vain tenoriversio hänen bassostaan. Jopa suolikaasujen päästöääni pärähtää samassa sävellajissa. Todella eroottista. 64-vuotiaan äitini kanssa taas siunailemme lehtiotsikoita ja vedämme flanellihuovat niskassa pitkin taloutta. Entinen virkeä ja paljasjalkainen savolainen kulkee siis villasukat jalassa vielä toukokuussakin. Muistini on vielä toki vanhempiini verrattuna suhteellisen hyvä, mutta hidas. Sovitut päivämäärät muistan viikon päästä tapahtuneesta.

Kanssakärsijäni töissä ovat myös huomanneet oirehtimiseni. Työpaikan pikkujouluista puhuttaessa ehdotin rauhallisia torttukaffeja muiden hihkuman saunaillan sijaan. Kollegojeni joululahja minulle on aika työterveyspsykologille. Mutta ravintolassa riekkuminen ei vain kerta kaikkiaan enää innosta, sillä krapulakeijut ovat vanhentuessaan tulleet entistä ilkeämmiksi. Ne eivät vielä seuraavana iltanakaan tahdo hellittää otettaan, vaan piinaavat ikääntynyttä ihmistä voimattomuudella ja pahoinvoinnilla viimeiseen asti. Mieluummin siemailen viiniä kotosalla itseäni paremmassa seurassa keskustellen siitä, miten meidän nuoruudessamme asiat olivat, ah, niin hyvin ja pärjäsimme mainiosti ilman kännyköitä ja sinihammas-järjestelmiä.

Kaikkein vakavin ja vankin merkki vanhuuden tulosta on kuitenkin se, että miestä ajatellessani ei enää kostu pöksyt, vaan suu. Eikä siihenkään ole syynä mies, vaan treffipaikka Amarillo, jossa on uusi ruokalista.